Kotiäidistä tuli virkanainen

Taidan luopua tän blogin kirjoittamisesta.

Työpäivät on pitkiä ja raskaita, työmatkoihin menee pari tuntia päivässä (sis. poikien vienti päivähoitoon ja sieltä hakeminen), ja kotona ei jaksa tehdä iltaisin enää yhtään mitään.

Ja sen lisäksi, tämä on kuin tuuleen huutaisi.. Ainoa, mikä korkeintaan vastaa, on Silveri-niminen kaiku. Ja sille kaiulle voi kuulumisensa kertoa muutenkin kuin tämän välityksellä. :-)

Huomenna se sitten koittaa. Työaamu meikäläiselle. Ja pojat päivähoitoon.

Olen kyllä siitä iloinen, että sitten saa vihdosta viimein, vuosikausien jälkeen, syödä rauhassa, käydä vessassa ilman että joku hakkaa oveen (oletan ainakin niin..), ja että kukaan ei huuda/kilju (ainakaan kovin paljoa, ainakaan koko aikaa), ja mitenkään ketään yli- tai aliarvostamatta arvelisin, että itse kukin tästä porukasta pääsee enemmän kaltaistensa seuraan.

Huonoa omatuntoa ja itsensä syyllistämistä voi tietysti kehittää siitä pohdinnasta, että onko hoitovapaa sujunut niin kuin alunperin piti ja oli toiveissa. Olenko nyt sitten hoitanut lapseni niin hyvin kuin olisi voinut? Ainakin olen vahtinut joka liikettä kuin heikkopäinen (jollainen kyllä myönnän olevani lasteni suhteen), ja se on ollut hirmuisen raskasta. Sekunniksikaan ei ole voinut silmäänsä toiseen suuntaan kääntää kun pelkää että jotain sattuu. Sitä on jotenkin ajatellut, että mieluummin varoo etukäteen kuin katuu jälkikäteen, ja sitten olenkin koko ajan ollut varomassa..

Nuorempi poika on kahdesti saanut (?) tikit päähänsä viime kesänä - kumpanakin kertana oli toisen henkilön hoidossa, kertaalleen sai keitinkuumaa kahvia päälleen, silloinkin toisen henkilön valvonnan alla. Minun kanssani mitään ei ole sattunut kummallekaan, mutta seuraukset olen kantanut sitten itse, rättiväsyneenä ja uupuneena. Iltaisin koittanut uskotella itselleni, että olen parempi äiti, jos olen levänneempi ja sitä myöden pystyn hoitamaan lapseni paremmin. Vielä paremmin?

No, nyt sitten 'pakon edessä' menevät täysin ventovieraiden ihmisten hoitoon. Toisaalta olen siitä tyytyväinen, että joku muu hoitaa, ja saan itse levähtää. Mutta osaako niitä nyt sitten kukaan muu hoitaa?

Tällä viikolla kahdesti käytiin siellä päiväkodissa. Ensin vähän katseltiin paikkoja ja toisella kerralla pojat jäivät sinne harjoittelemaan hoidossa olemista. Ihan kivalta paikaltahan tuo vaikutti ja varmaan siellä hyvin pärjäävät. Mutta kun on yli 3,5 vuotta lastaan/lapsiaan vahtinut ja hoitanut, niin irtipäästäminen on vaikeaa..

No niin. Nyt sit paukkuu. Tai on paukkunut jo pari päivää aina silloin tällöin, nyt paukkuu muutaman tunnin ihan taukoamatta. Kyllä on yksi maailman typerimmistä asioista! Jos ihmisillä on turhaa rahaa, joka nyt sitten poltetaan, niin laittaisivat sen vaikka hyväntekeväisyyteen, vanhusten/lasten hoitoon, tmv. Tai jos nyt tosiaan on hirveä hinku se polttaa, niin tehkööt kokon omalle pihalleen ja tuikatkoon tuleen. Nopeampaa ja turvallisempaa, ja naapurisopukin saattaa säilyä.

Tuolta sitten saa meikäläinen keräillä omalta pihaltaan vielä juhannuksena sinne ties kenen ampumien rakettien roskia.. Aiempina vuosina on ottanut päähän vielä enemmän kun perheessä on ollut vauva, joka on pihalla mönkiessään tunkenut suuhunsa kaikkea löytämäänsä. Omasta pihasta kun ei oletuskohtaisesti mitään vaarallista ole löytynyt, niin sitten siellä on kuitenkin ollut jonkun idiootin ampumien rakettien sinne lentäneitä roskia.

Kyllä voi hitto sentään, saunan taakse tarttis viedä jokainen rakettien ampuja! Mitä ihmeen hienoa tossa on??

Ja kun ajattelee esim. kuntien järjestämiä isoja ilotulituksia itsenäisyyspäivinä. Niin miltä mahtaa tuntua sotien veteraaneista, kun on olevinaan hienoa kaikki jyske ja pauke ja tulet taivaalla..

Tänään olivat sitten meidän pojat ekaa kertaa tutustumassa tulevaan päiväkotiinsa. Aloitus on ensi maanantaina jolloin tästä kotiäidistä tulee taas virkanainen.

Vanhempi poika tempaisi heti lelulaatikot lattialle ja tyhjensi sisällöt siihen ja alkoi leikkiä, pienempi vähän katseli ympärilleen. Molemmat koitiutuivat tosi pian, ja viihtyivät niin hyvin, että eihän niitä meinannut sieltä pois saada! Huomenna mennään taas, ja nyt sitten saavat jäädä sinne hetkeksi (tänään oli koko ajan äiti ja isä mukana). Ja tosiaan maanantaina alkaa sitten tositoimet.

Päiväkoti vaikutti alkuun "paperilla" valtavan suurelta 'tehdasmaiselta', yli 70 paikkaa, mutta meidät vakuutettiin siitä, että hyvin riittää tilaa kaikille (tilat kolmessa kerroksessa), ja sijoittelu on vuoroteltua, osa porukasta sisällä silloin kun toiset ovat ulkona, ja päinvastoin. Piha vaikuttaa kanssa kivalta, turvallinen ja tukeva aita ympärillä, isosti tilaa leikkiä ja hiihtoladut summuut luistelukentät ihan siinä nurkilla.

Nyt pojat sitten hykertelevät onneissaan kun oli niin kiva päiväkoti. Jossa käytiin kerran ja viivyttiin tunti ja isi ja äiti oli koko ajan mukana. Mutta kun sinne mennään huomennakin ja viivytään liki kolme tuntia, ilman isiä ja äitiä. Ja ensi viikolla mennään joka päivä (paitsi loppiaisena) ja viivytään liki kymmenen tuntia, ilman isiä ja äitiä.. Saa nähdä kuinka kauan siitä onnesta hykerrellään..

Vanhempi poika varmaan pärjäilee alusta asti hyvin, mutta nuoremman suhteen jänskättää, kun joutuu samalla kertaa eroon sekä kodista & vanhemmista (hoitopaikkana & hoitajina), että myöskin rakkaasta isoveljestään, jonka kanssa on remunnut koko tähän astisen ikänsä, aina yhdessä - hyvässä ja pahassa. Pojat sijoittuvat päiväkodissa tyystin eri ryhmiin ja jopa eri kerroksiin. No, saavatpahan sitten vähän muitakin kavereita kuin toisensa.

Ensi viikolla voisin palailla näissä merkeissä ja kertoilla kuulumisia päivähoidoista (pojat päiväkodissa ja äiti töissä, ts. työpaikalla). Samalla pitää yrittää muuttaa tätä blogin nimeä, kun kyse ei enää ole kotiäidin arjesta ja juhlasta.

Kyllä on tainnut järjen täysosuma iskeä taas meikäläiseen! Näin eilen telkusta ohjelman Skotlannista missä ne juoksi 1,5 kilometrin matkan, jonka ehkä voisin jopa jaksaa - se vaan, että se oli jyrkkää ylämäkeä.

Sain miljoonan euron, tai punnan, tai mikä nyt onkaan skottivaluutta, idea, että haluaisin osallistua tommoiseen. Olis upeeta käydä kipittämässä se vaikka 40-v. kunniaksi, mutta ei tässä kyllä puolessa vuodessa kunto niin paljoa kohene. Ohjelmassa kerrottiin, että joku sherpa oli ekana sen vuoren laelle juossut, paljain jaloin joskus 1800-luvulla, aika oli ollut tunti ja vartti. Ja se jeppe, joka tässä eilisessä ohjelmassa oli "pääosassa" oli kolme kuukautta reenannut jossain dyyneillä, ja sen ajaksi tuli tunti kakskytviis. Että jos meikäläinen tähtäis johkin kolmeen tuntiin.. Kyllähän sen vuoren sitten alas vyöryy, jahka on ensin sinne ylös raahautunut, paitti että jalat voi kyllä olla niin tönköt että sieltä tullaan pyllymäkeä alas.

Mistä tulikin mieleeni, että talvi tuli! Päästään poikien kans kohta pulkkamäkeen. Jahka tulis vähän lisää lunta vielä (ei kuluis haalarit niin äkkiä puhki kun ei tarttis pelkkää nurmikkoa ja risukkoa pitkin hilautua mäkeä alas), niin päästäis pulkkaileen. Pakkasta ainakin piisaa, aamulla oli -18.

.. ei voi tulla kyllä ainakaan talven keskelle, kun ei oo edes talvi. Koskakohan sitä lunta sillai ihan oikeasti tulee? Kyllähän noi pojat on jo päässeet vähän lumipuuhien makuun, yhden lumiukon ehtivät tehdä, ja oliko se nyt 20 sekuntia pystyssä.. Mutta sitten lumi meni poijes, eikä oo takaisin tullut. Missä lie luuraa.. Nurmikot vihertää, tai no, ruskehtaa, ja ulkoportaiden vieressä syreenipensaassa silmut puskee esiin.

Oon silti aloittanut lintujen talviruokinnan, ja Kurre Kurnauskis ne sapuskat kyllä pääosin vie. Äskön kattelin kun se suuressa oveluudessaan piilotti talipallon murusia pihaan: kaivoi kuopan, tuuppasi nenällään eväät sinne, ja sitten vauhdilla kuoppa piiloon. Ja varmasti on piilossa! Myös siltä itseltään. Eihän se niitä kätköjään muista. Tarttis varmaan ostaa semmoisia talipalloja, missä on niitä siemeniä seassa, niin sitten kun se orava kummiskin unohtaa ne eväänsä, niin kasvais sitten vaikka joku auringonkukka siihen. Heh.. No, ei taida kasvaa. Kauralyhteenkin ostin. Tuskin sitä enää nykytirpat suostuu syömään, ne kun on hemmoteltuja ties millä herkuilla, mutta aattelin, että onpahan sitten mukavan näköistä vaikka jouluna kun se kauralyhde on tuolla pihalla, ja lumilyhdyissä (huomaa: oletan jouluna olevan lunta) tuikkii kynttilöiden valo.

Tarttiskohan tätä blogin nimeä muuttaa ens vuoden puolella, kun en enää kotiäiti ole. Palailen takaisin työelämään yli neljän vuoden "loman" jälkeen. Mahtaa olla outoa.. Pojille on hakusessa hoitopaikka, mutta ei tunnu oikein löytyvän. Perhepäivähoitaja olisi toiveissa, olkoonkin että vuosi sitten kokeilusta tuli karmaisevat kokemukset, mutta ei niitä perhepäivähoitajia oikein tässä meidän kotikunnassa ole. Päiväkodeissakin on niukasti tilaa. Puolensa olisi molemmissa hoitotavoissa. Sekä hyvät, että huonot. Yhtä yksityistä päiväkotia harkittiin, kun netissä vaikutti tosi lupaavalta ja mun mieleiseltä, mutta eihän tuo olekaan vielä edes aloittanut. Ja siellä olisi hinnat kumminkin vähän turhan suolaiset, kaikki muka-hyöty mikä työssäkäymisestä tulisi (palkan suhteen), menisi suoraan sen päiväkodin maksuihin. Joten ei taida kannattaa.

Jaahas.. kolmas koneellinen pyykkiä tältä päivältä kohta pestynä, ne voi tuupata suoraan kuivuriin, ja meen laittamaan samantein neljännen koneellisen peseytymään. Koko päivän on pesukone porskuttanut. Mistä niitä pyykkejä oikein tulee? (Ja oikea vastaus EI ole: Saunalahdelta.)

Kissa kulki koivikossa. Kohtasi koiran. Koira kysyi: "kuinkas kulkee?" "Kyllä kulkee, kiitos", kommentoi kissa. Koira kääntyi kannoillaan, kotia kohti kompuroi. Kissa katsoi koiran kompurointia, kohti kotia kulki kissakin. Käki kukkui. Kerran kesällä Karjalassa.

**

No joo. Taidan olla vähän väsynyt, kun tommoisia kirjoittelen. :-)

Remonttifrouwa tuli sitten aamulla, tunnin myöhässä.. Oli selvästi pettynyt, kun ei me lähdettykään päiväksi minnekään. Niinku me nyt enää muka jätettäis sitä porukkaa ilman valvontaa tänne meille!

Otti sitten pensselit ja vermeet ja alkoi maalata.. Myöhemmin päivällä joutui kutsumaan miehensä (sen alkuperäisen remontin "tekijän") paikalle, kun ei ylettänyt kiinnittämään kattolistoja. Mies tuli luimistellen ja seinän vieriä hiipien. Ei todellakaan olisi halunnut tulla paikalle naamaansa näyttämään. Sai sitten omalta mieheltäni vähän ripitystä huonosti tehdystä työstä ja monesta muustakin sovitusta projektista, jotka sitten jäivät tekemättä.

No, vessan maalaus näyttää nyt huomattavasti paremmalta, ja katossakin on jonkunmoiset kattolistat. Ei niitä nyt kyllä oikein virallisiksi kattolistoiksi voi sanoa, mutta onpahan jotkut rimanpätkät peittämässä rakoja katon ja seinän välissä. Niistäkin kun rähisin, että semmoisia ei oltu alunperin laitettu, niin tämä frouwa kysyi: "pyysittekö te kattolistoja?" Hei haloo! Laitetaan uusi lautakatto vessaan, niin eikös semmoiseen kuulu listatkin, kun muuten (eli siis kuten tässä tapauksessa kävi) jää ikäviä rakoja lautojen ja seinän väliin.

Frouwa tulee vielä huomenaamulla maalaaman seinät kertaalleen, joten eiköhän sitä sitten alkaisi valmista olla. Tai, niin valmista ja hyvää (?) kuin siitä remontista nyt sitten sai. Harmittaa vain, kun sijoitettiin häälahjaksi saadut rahat vessan remonttiin, josta (sekä remontista että vessasta) piti tulla 'viimeisen päälle hyvä', niin tuo on nyt sitten tulos.

Postinkantajasedän kohtasin tänään hänen kierroksellaan, ja pääsin sitten oikein henk.koht. kiittämään siitä, että oli eilen tuonut meille postin ihan sisälle asti. Oli kovasti nolona saamistaan kiitoksista ja kehuista, ja vähätteli vain toteamalla, että kun eivät paketit kerta postilaatikon luukusta sisään mahtuneet, niin hän oli tuonut sisälle asti.

Huomenna taas: uusi päivä ja uudet kujeet! ;-}

Teetettiin vessaremontti tossa 1,5 kuukautta sitten ja jälki ei sillai kauheasti ilahduttanut. Tekijänä oli meidän 4,5 vuotta käyttämä remonttimies. Ei, ei meillä oo remontoitu neljää ja puolta vuotta, vaan 'seurustelu' alkoi saunaremontista tolloin ja sittemmin on hemmo käynyt tekemässä yhtäjostoista pikkuhommaa, huonekalujen kokoomista, pattereiden rikkomista, jne.

No, tein sitten kirjallisen reklamaation ja ihan sillai nyt jo (!), monen viikon päästä, vaimonsa (!) kävi katsomassa työn laatua. Väisteli ja kierteli velvollisuuksiaan, ja otti sitten lastan kauniiseen käteensä ja alkoi korjata huonosti maalattua seinää. Tulee huomenna jatkamaan.

Meidän työsuhde tämän firman kanssa loppui tähän remonttiin. Harmittaa, kun kuitenkin tuota vessaa joutuu katselemaan useita kertoja päivässä ties miten pitkän ajan vielä. Kauanko tässä nyt asutaan, kymmeniä vuosia.. Jaa no, kymmenien vuosien päästä voi ehkä olla aihetta vähän päivittää remonttitarvetta.

Mutta oikeesti. Nyppii, kun luotti 'tuttuun' remonttimieheen. Kyllä se kai ihan ammattilainen on, onhan niillä alan yrityskin ja kaikkea. Mutta. Ja mutta. Ei onnannut nyt tällä kertaa tämä homma.

Siitä remonttisällistä on tässä viime vuosien aikana tullut muutenkin hyvin ylimielinen, joten en itke perään.

Hauska juttu kuitenkin sattui tänään.

Olin menossa postia hakemaan ja avasin kuistille johtavan oven, niin hupsista! Posti oli siinä kuistin lattialla siististi niputettuna. Jossakin päin maata posti vaatii asukkaita ryhmittämään postilaatikkonsa tien varteen, mutta meilläpä posti tuodaan kuistille sisälle asti. Toisivat sitten Aamulehdenkin, ettei tarvitsisi aamuhämärässä unen pöppörössä raahatua kadun varteen postilaatikolle! Mutta oikeesti, ihan hassua, että posti oli sen päivän pläjäyksen tuonut sisälle. Olihan siinä nyt pari tavallista isompaa kirjekuorta (pakettia) kun on kuopuksen 2-v synttärit huomenna, ne ei olleet mahtuneet postilaatikon luukusta sisään, mutta eikös nykykäytäntö oo pikemminkin niin, että sitten posti raapustaa semmoisen lärpätin, millä postinsaaja voi itse hakea postinsa parin kilometrin päästä konttorista.

No, tämmöiset kuulumiset tänään.

Dodii. Nyt on avattu ihan ikioma blogi. Tiedä sitten kuinka tätä käytetään ja miltä näyttää, mutta kun kaverilla on, niin hetitännemullekanssanyt!

Saa nähdä sitten, että jääkö tämä tyystin julkiseksi vai rajaanko kaikki lukemattomat halukkaat lukijat vain tietyksi valituksi joukoksi salasanan haltijoina. Tuskin tänne nyt kovin salaisia ja yksityisiä asioita kumminkaan kirjoittelee.

Facebookin etusivulle olen silloin tällöin jotain kirjoitellut, mutta siellä on pieni piiri lukemassa juttuja, ja vielä pienempi piiri niitä kommentoimassa. Toisaalta ihan hyvä niin, tietää ainakin kuka saa juttuni tietoonsa.

Kotiäidin arjesta ja juhlasta olisi kai tarkoituksena kertoilla.

Kaksi pientä lasta, tai no, pienuus on suhteellista. Molemmat kasvavat yläkäyrillä, vanhemman ennustettu aikuispituus 190 senttiä ja nuoremman 195. Jospa sitä sitten poikien ollessa aikuisia äiti vihdosta viimein tuntisi itsensä pieneksi, nykyisin kun tätä runsautta on vähän liikaakin.

Arjen myötä tiedossa on myös jotain juhlaa, jollaiseksi koen hetket jotka saan olla ihan yksin omassa rauhassani. Nykyisin se onnistuu vain lähtemällä itse jonnekin huilaamaan. Mieluummin olisin kyllä ihan itsekseni kotona, mutta se edellyttäisi miehen ja poikien lähtemistä jonnekin, ja onhan se nyt helpompaa että itse käy kuin että nuo lähtevät. Ensi viikolle juuri varasin itselleni hotellihuoneen pe-la, ja seuraava loma on taas kuukauden päästä, silloin olen omillani koko viikonlopun ja käyn samalla myös teatterissa.

Kyllähän se on juhlaa noitten lastenkin kanssa olo, ei sitä pidä luulla että se vain arkista raatamista olisi (ainakaan ihan koko aikaa). Lapseni ovat ihania. Välillä innostuvat kilpaa pusuttamaan äitiä, toinen toiselle poskelle ja toinen toiselle. Ja kun kysyn, haluaako joku tulla äidin syliin lukemaan kirjaa, niin molemmat nostavat käden ylös ja hihkaisevat "minä!"

No, tässä nyt jonkunmoinen aloitus. Kommentteja vastaanotetaan. :-)