Taidan luopua tän blogin kirjoittamisesta.

Työpäivät on pitkiä ja raskaita, työmatkoihin menee pari tuntia päivässä (sis. poikien vienti päivähoitoon ja sieltä hakeminen), ja kotona ei jaksa tehdä iltaisin enää yhtään mitään.

Ja sen lisäksi, tämä on kuin tuuleen huutaisi.. Ainoa, mikä korkeintaan vastaa, on Silveri-niminen kaiku. Ja sille kaiulle voi kuulumisensa kertoa muutenkin kuin tämän välityksellä. :-)

Huomenna se sitten koittaa. Työaamu meikäläiselle. Ja pojat päivähoitoon.

Olen kyllä siitä iloinen, että sitten saa vihdosta viimein, vuosikausien jälkeen, syödä rauhassa, käydä vessassa ilman että joku hakkaa oveen (oletan ainakin niin..), ja että kukaan ei huuda/kilju (ainakaan kovin paljoa, ainakaan koko aikaa), ja mitenkään ketään yli- tai aliarvostamatta arvelisin, että itse kukin tästä porukasta pääsee enemmän kaltaistensa seuraan.

Huonoa omatuntoa ja itsensä syyllistämistä voi tietysti kehittää siitä pohdinnasta, että onko hoitovapaa sujunut niin kuin alunperin piti ja oli toiveissa. Olenko nyt sitten hoitanut lapseni niin hyvin kuin olisi voinut? Ainakin olen vahtinut joka liikettä kuin heikkopäinen (jollainen kyllä myönnän olevani lasteni suhteen), ja se on ollut hirmuisen raskasta. Sekunniksikaan ei ole voinut silmäänsä toiseen suuntaan kääntää kun pelkää että jotain sattuu. Sitä on jotenkin ajatellut, että mieluummin varoo etukäteen kuin katuu jälkikäteen, ja sitten olenkin koko ajan ollut varomassa..

Nuorempi poika on kahdesti saanut (?) tikit päähänsä viime kesänä - kumpanakin kertana oli toisen henkilön hoidossa, kertaalleen sai keitinkuumaa kahvia päälleen, silloinkin toisen henkilön valvonnan alla. Minun kanssani mitään ei ole sattunut kummallekaan, mutta seuraukset olen kantanut sitten itse, rättiväsyneenä ja uupuneena. Iltaisin koittanut uskotella itselleni, että olen parempi äiti, jos olen levänneempi ja sitä myöden pystyn hoitamaan lapseni paremmin. Vielä paremmin?

No, nyt sitten 'pakon edessä' menevät täysin ventovieraiden ihmisten hoitoon. Toisaalta olen siitä tyytyväinen, että joku muu hoitaa, ja saan itse levähtää. Mutta osaako niitä nyt sitten kukaan muu hoitaa?

Tällä viikolla kahdesti käytiin siellä päiväkodissa. Ensin vähän katseltiin paikkoja ja toisella kerralla pojat jäivät sinne harjoittelemaan hoidossa olemista. Ihan kivalta paikaltahan tuo vaikutti ja varmaan siellä hyvin pärjäävät. Mutta kun on yli 3,5 vuotta lastaan/lapsiaan vahtinut ja hoitanut, niin irtipäästäminen on vaikeaa..

No niin. Nyt sit paukkuu. Tai on paukkunut jo pari päivää aina silloin tällöin, nyt paukkuu muutaman tunnin ihan taukoamatta. Kyllä on yksi maailman typerimmistä asioista! Jos ihmisillä on turhaa rahaa, joka nyt sitten poltetaan, niin laittaisivat sen vaikka hyväntekeväisyyteen, vanhusten/lasten hoitoon, tmv. Tai jos nyt tosiaan on hirveä hinku se polttaa, niin tehkööt kokon omalle pihalleen ja tuikatkoon tuleen. Nopeampaa ja turvallisempaa, ja naapurisopukin saattaa säilyä.

Tuolta sitten saa meikäläinen keräillä omalta pihaltaan vielä juhannuksena sinne ties kenen ampumien rakettien roskia.. Aiempina vuosina on ottanut päähän vielä enemmän kun perheessä on ollut vauva, joka on pihalla mönkiessään tunkenut suuhunsa kaikkea löytämäänsä. Omasta pihasta kun ei oletuskohtaisesti mitään vaarallista ole löytynyt, niin sitten siellä on kuitenkin ollut jonkun idiootin ampumien rakettien sinne lentäneitä roskia.

Kyllä voi hitto sentään, saunan taakse tarttis viedä jokainen rakettien ampuja! Mitä ihmeen hienoa tossa on??

Ja kun ajattelee esim. kuntien järjestämiä isoja ilotulituksia itsenäisyyspäivinä. Niin miltä mahtaa tuntua sotien veteraaneista, kun on olevinaan hienoa kaikki jyske ja pauke ja tulet taivaalla..

Tänään olivat sitten meidän pojat ekaa kertaa tutustumassa tulevaan päiväkotiinsa. Aloitus on ensi maanantaina jolloin tästä kotiäidistä tulee taas virkanainen.

Vanhempi poika tempaisi heti lelulaatikot lattialle ja tyhjensi sisällöt siihen ja alkoi leikkiä, pienempi vähän katseli ympärilleen. Molemmat koitiutuivat tosi pian, ja viihtyivät niin hyvin, että eihän niitä meinannut sieltä pois saada! Huomenna mennään taas, ja nyt sitten saavat jäädä sinne hetkeksi (tänään oli koko ajan äiti ja isä mukana). Ja tosiaan maanantaina alkaa sitten tositoimet.

Päiväkoti vaikutti alkuun "paperilla" valtavan suurelta 'tehdasmaiselta', yli 70 paikkaa, mutta meidät vakuutettiin siitä, että hyvin riittää tilaa kaikille (tilat kolmessa kerroksessa), ja sijoittelu on vuoroteltua, osa porukasta sisällä silloin kun toiset ovat ulkona, ja päinvastoin. Piha vaikuttaa kanssa kivalta, turvallinen ja tukeva aita ympärillä, isosti tilaa leikkiä ja hiihtoladut summuut luistelukentät ihan siinä nurkilla.

Nyt pojat sitten hykertelevät onneissaan kun oli niin kiva päiväkoti. Jossa käytiin kerran ja viivyttiin tunti ja isi ja äiti oli koko ajan mukana. Mutta kun sinne mennään huomennakin ja viivytään liki kolme tuntia, ilman isiä ja äitiä. Ja ensi viikolla mennään joka päivä (paitsi loppiaisena) ja viivytään liki kymmenen tuntia, ilman isiä ja äitiä.. Saa nähdä kuinka kauan siitä onnesta hykerrellään..

Vanhempi poika varmaan pärjäilee alusta asti hyvin, mutta nuoremman suhteen jänskättää, kun joutuu samalla kertaa eroon sekä kodista & vanhemmista (hoitopaikkana & hoitajina), että myöskin rakkaasta isoveljestään, jonka kanssa on remunnut koko tähän astisen ikänsä, aina yhdessä - hyvässä ja pahassa. Pojat sijoittuvat päiväkodissa tyystin eri ryhmiin ja jopa eri kerroksiin. No, saavatpahan sitten vähän muitakin kavereita kuin toisensa.

Ensi viikolla voisin palailla näissä merkeissä ja kertoilla kuulumisia päivähoidoista (pojat päiväkodissa ja äiti töissä, ts. työpaikalla). Samalla pitää yrittää muuttaa tätä blogin nimeä, kun kyse ei enää ole kotiäidin arjesta ja juhlasta.

Kyllä on tainnut järjen täysosuma iskeä taas meikäläiseen! Näin eilen telkusta ohjelman Skotlannista missä ne juoksi 1,5 kilometrin matkan, jonka ehkä voisin jopa jaksaa - se vaan, että se oli jyrkkää ylämäkeä.

Sain miljoonan euron, tai punnan, tai mikä nyt onkaan skottivaluutta, idea, että haluaisin osallistua tommoiseen. Olis upeeta käydä kipittämässä se vaikka 40-v. kunniaksi, mutta ei tässä kyllä puolessa vuodessa kunto niin paljoa kohene. Ohjelmassa kerrottiin, että joku sherpa oli ekana sen vuoren laelle juossut, paljain jaloin joskus 1800-luvulla, aika oli ollut tunti ja vartti. Ja se jeppe, joka tässä eilisessä ohjelmassa oli "pääosassa" oli kolme kuukautta reenannut jossain dyyneillä, ja sen ajaksi tuli tunti kakskytviis. Että jos meikäläinen tähtäis johkin kolmeen tuntiin.. Kyllähän sen vuoren sitten alas vyöryy, jahka on ensin sinne ylös raahautunut, paitti että jalat voi kyllä olla niin tönköt että sieltä tullaan pyllymäkeä alas.

Mistä tulikin mieleeni, että talvi tuli! Päästään poikien kans kohta pulkkamäkeen. Jahka tulis vähän lisää lunta vielä (ei kuluis haalarit niin äkkiä puhki kun ei tarttis pelkkää nurmikkoa ja risukkoa pitkin hilautua mäkeä alas), niin päästäis pulkkaileen. Pakkasta ainakin piisaa, aamulla oli -18.