Dodii. Nyt on avattu ihan ikioma blogi. Tiedä sitten kuinka tätä käytetään ja miltä näyttää, mutta kun kaverilla on, niin hetitännemullekanssanyt!

Saa nähdä sitten, että jääkö tämä tyystin julkiseksi vai rajaanko kaikki lukemattomat halukkaat lukijat vain tietyksi valituksi joukoksi salasanan haltijoina. Tuskin tänne nyt kovin salaisia ja yksityisiä asioita kumminkaan kirjoittelee.

Facebookin etusivulle olen silloin tällöin jotain kirjoitellut, mutta siellä on pieni piiri lukemassa juttuja, ja vielä pienempi piiri niitä kommentoimassa. Toisaalta ihan hyvä niin, tietää ainakin kuka saa juttuni tietoonsa.

Kotiäidin arjesta ja juhlasta olisi kai tarkoituksena kertoilla.

Kaksi pientä lasta, tai no, pienuus on suhteellista. Molemmat kasvavat yläkäyrillä, vanhemman ennustettu aikuispituus 190 senttiä ja nuoremman 195. Jospa sitä sitten poikien ollessa aikuisia äiti vihdosta viimein tuntisi itsensä pieneksi, nykyisin kun tätä runsautta on vähän liikaakin.

Arjen myötä tiedossa on myös jotain juhlaa, jollaiseksi koen hetket jotka saan olla ihan yksin omassa rauhassani. Nykyisin se onnistuu vain lähtemällä itse jonnekin huilaamaan. Mieluummin olisin kyllä ihan itsekseni kotona, mutta se edellyttäisi miehen ja poikien lähtemistä jonnekin, ja onhan se nyt helpompaa että itse käy kuin että nuo lähtevät. Ensi viikolle juuri varasin itselleni hotellihuoneen pe-la, ja seuraava loma on taas kuukauden päästä, silloin olen omillani koko viikonlopun ja käyn samalla myös teatterissa.

Kyllähän se on juhlaa noitten lastenkin kanssa olo, ei sitä pidä luulla että se vain arkista raatamista olisi (ainakaan ihan koko aikaa). Lapseni ovat ihania. Välillä innostuvat kilpaa pusuttamaan äitiä, toinen toiselle poskelle ja toinen toiselle. Ja kun kysyn, haluaako joku tulla äidin syliin lukemaan kirjaa, niin molemmat nostavat käden ylös ja hihkaisevat "minä!"

No, tässä nyt jonkunmoinen aloitus. Kommentteja vastaanotetaan. :-)